Nyt on ollu niin kuumaa ja niin kurjaa, ettei oo lappalaista pahemmin näkynyt. Ei se kuumuudesta kuiteskaa liikaa kärsi, siihen se on liian fiksu. Pojalla on monet konstit ittensä viilentämiseksi, mutta emäntä ei oo vaan ollu tarpeeksi asialla kuvatakseen pojan neronleimauksia - ehkä se helle ottaaki kovemmin omistajaan ku koiraan...
Toi kuva on tietty otettu ennen helteitä - siksi noin ihana nauru. Tai sitte se on tapansa mukaan keksiny jotain, mistä meillä ihmisillä ei oo hajuakaan... :D Mutta tuollaisella pellolla tosiaan käytiin, onhan se tossa ihan nurkalla, lenkin varrella. Oli vaan vähä yllätys, että kuinkas se heinä olikaan kasvanu... Koira tuntui nauttivan, mutta ihmistä vähä jurppi ku kaikki kasvit oli vähintäänki puolimetriä korkeempia ku ite ihminen! Melkoinen heinikko tosiaan... Mutta naamasta päätellen poijalla oli hauskaa "viidakossa"...
Tässä yks ilta menin hakemaan vettä keittiöstä ja jätin pojan yksin kämppään. Siinä se nukkui sikeesti lattialla ku lähdin, eikä sillä olis varmaan mitään asiaakaan sängylle, ku se oli nii korkee. Oma huone ku oli remontissa, nukuin siskon tyhjäksi jääneeseen huoneeseen, ja tietysti kaikki maailman irtopatjat oli kasattu just tuohon sänkyyn. No, enhän mä sitte ruvennu niitä siitä pois repimään, ajattelin nukkua koko vuoren päällä - kerrankin koira ainaki jättäis sängyn rauhaan! No... Tulin sitte takas huoneeseen niin yllätys yllätys, siellähän se poika makoili onnellisena sängyllä! Hupsu esitti nukkuvaa heti ku tulin huoneeseen; alkoi puhista äänekkäästi ja sulki simmut. Aina välillä avas varovasti toisen simmun ja kattoi että huomaanko mitään... Kyllä se lopulta suostui poistumaan sängyltä mukinoitta, mulkoili vaan aika antaumuksella lattialle jouduttuaan :D
Ukkonen on tosiaan ollu melkoisena riesana - ihanasti näin helteiden ohella. Odotetaankin poijan kaa innolla syysiltojen viileyttä ja talvipakkasia, kaunista valkoista hankea ja pimeitä talviöitä. En oo koskaan kesästä pahemmin piitannu, eikä tää kesä ainakaan parantanu mielenlaatua.
Ukkonen on ihan hieno sääilmiö, ja tykkäisin kauheesti kuvata synkkää taivasta ja välkehtivää salamaa - mutta jotenki aina käy niin että istun nurkassa koiran vieressä ja lasken kilometrejä, koska ukkonen menis pois... Kumpi siinä sitte hytisee enemmän, ihminen vai koira, sitä ei oo vielä testattu...
Ja oli tuossa aiemmin puhetta pojan pentuaikojen muistelusta, kun ei silloin tullut blogia pidettyä. Löysin tosiaan remontin ohessa siivotessani pojan pentupannan. Voi kun se oli niin pieni... Menis hädin tuskin karvakorvan kuononympärille enää. Ja ne minivaljaat! Kun ei poika suostunu pannan ja remmin kanssa kulkemaan, koitettiin saada mokoma vapaa sielu kulkemaan valjaiden kanssa. Kyllä siinä säikähdettiin kun se yhtäkkiä halvaantuikin tyystin ja makasi liikkumatta pitkään maassa - piruuttaan tietenkin, eihän sillä mikään hätä ollut, kun riennettiin apuun. Eipä tullut niitä valjaita pahemmin käytettyä..... Muutenkin taisi olla haastavinta tuo hihnakulkemiseen opettaminen, muuten oli aina yhtä riemullista harjoitella pojan kanssa uusia temppuja. Ne kiiltävät silmät ja se pieni kieli joka lipoo suupieliä, herkkua odottaen... Vaikka se herkku olikin vain olematon pala koiravauvojen herkkukeksistä...
Hiukka huono kuva, mutta en viitsinyt pojan unia kauaa häiritä. Siinä siis vertauksena vauvapanta ja pojan nykyinen koko.. Iso poika jo.. <3 :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti